Nää kaks viikkoo on ollu jotain semmosta, mitä en oo ikinä ennen kokenu. Hyvällä ja huonolla tavalla. Mä en oo ikinä tehny mitään näin suurta päätöstä. Mä en oikeestaan oo koskaan tehny mitään sen suurempia päätöksiä kuin syönkö nuudeleita vai riisiä. Ja sit kun tommosten jälkeen pitäis päättää, haluunko lopettaa jonkun elämän heti alkuunsa, vai annanko sen kasvaa ja oppia. Ja haluanko itsekin oppia siinä sivussa. Onko mulla tukea, onko rahaa, oonko tarpeeks vanha ja valmis edes jollain tasolla niin isoon muutokseen.
Eihän tämmöseen asiaan voi koskaan olla täysin valmis. Mutta se tieto siitä, että mulla on ystävät ja äiti tukena, ja ehkä jopa poikaystäväkin, tekee kaikesta niin paljon helpompaa. Mutta ei missään tapauksessa helppoa. Ei tällästä voi ymmärtää ennenkuin se tulee omalle kohdalle. Jos tulee. Mulla tuli. Joidenkin mielestä liian aikaisin. Mutta mun ei, eikä mun äidin.
Kahden tosi rankan viikon jälkeen mä oon tehny mun päätöksen, ja se mikä on tuleva, mä otan sen avosylin vastaan. Tai ehkä vois paremmin sanoo, että otan vastaan
hänet.
Yks hassu plus-merkki ei oo ikinä aiemmin merkinny mulle mitään muuta kuin matikanlaskuja, ja nyt se muuttaa mun koko elämän.
Toivottakaa mulle onnea.
Näkemiin tänne blogin puolelle, ainakin siksi aikaa kun saan ajatukseni järjestykseen.