Normaalisti mä olisin jo nukkumassa, mut jostain syystä mulle tuli hinku kirjoittaa. Johtuukohan tästä vanhemmasta, muistoja nostavasta musiikista jota kuuntelen.
Kiroon itteeni aamulla kun pitäis herätä töihin, mutta olkoon tän kerran.
Jäin katseleen vanhoja kuvia, joita on kertyny kameraan vuosien varrella. Pienen hetken, ihan pienen vaan, tunsin ikävää menneisiin vuosiin ja pelkoa tuleviin. Sekunnin murto-osan mun mielessä kävi ajatus että mitä helvettiä mä oon edes tekemässä. Et miks oon tässä tilanteessa. Mut se meni ohi, ja sama varmuus, joka mulla on ollu jo kuukauden päivät, tuli takas.
Kyllähän tää kaikki välillä mietityttää, takaraivossa jokin ääni päivittelee ja kyseenalaistaa mun valintoja hetkittäin, mutta loppujen lopuks mä tunnen kaiken menevän niinkuin pitääkin.
Voisin kertoo useemman romaanin pituudelta, millaisena nään ja koen maailman ja sen salaisuudet, mutta siitä tulis tosi sekavaa. Sanon vaan, että tää elämä ei oo niin vakavaa kuin me luullaan. Ei tarvitse olla niin varovainen valinnoissa, koska mahdollisuuksia valita toisin tulee. Ei ehkä samassa elämässä, mutta sitten seuraavassa.
Mä oon tehnyt tän valinnan, ja vaikka se jollain tavalla pelottaa, tiiän et kaikki menee hyvin ja tuun sopeutumaan kaikkiin muutoksiin, niinkuin tähänkin asti. Oon tyytyväinen mun tän hetkisen tilanteeseen, huomaan miten oon kasvanu niin lyhyen ajan sisällä ja hämmästelen välillä itseeni kun huomaan katsovani baareissa notkuvia nuoria eri tavalla kuin ennen. En kaipaa sitä, enhän oo vielä edes ehtinyt kokea sitä tupakan ja viinan huuruista ihmisjoukkoa. Ehdin vielä, jos koen sen tarpeelliseks.
Oon ylpee itestäni ja siitä että oon kasvanu henkisesti niin paljon.
